Laavavirtoja, kukkivia mantelipuita, viikunaviljelyksiä, viiniviljelyksiä, polkuja laavakentällä, polkuja mäntymetsässä, siksak polkuja, palaneita mäntyjä, kasveja kuin leivoksia, maisteluelämyksiä ja savimuseo.
Tämä kuulostaa kuin viikon ohjelmalta, eikö totta! Melkein tulee hiki pintaan. Tosiasiassa koko tämä valtava seikkailu mahtui yhteen helmikuiseen sunnuntaipäivään.
Seikkailu alkoi
Santiago del Teidestä, reitin järjestäneen
El Cardonin pikkubussilla kohti
Valle Arriban kylää, ja kun jo luulin tien päättyneen, jatkoimme vieläkin korkeammalle. Päällystetty tie päättyi ja pysähdyimme aukiolle josta näkyi, että siellä oli ollut paljon kävijöitä.
Oppaamme
Irina on koulutukseltaan biologi. Hänen rakkautensa työtään ja ympäristöään kohtaan välittyi kaikessa siinä, mitä hän kertoi meille yhteisten tuntiemme aikana.
Olimme Valle de Arriban ylärinteillä. Asutusta ei näkynyt missään, kun seisoimme aukiolla, jonka yhdellä puolen oli kappelia muistuttava valkea rakennelma. Aukion toista puolta reunusti melkein musta laavaseinämä, missä näkyi toinen pieni kappelirakennelma. Ilma oli tosi kylmä. Oli melkein vaikea kuvitella, että olimme Tenerifellä.
Irina kertoi tulivuori
Chinyeron purkauksesta vuonna 1909. Santiago del Teiden väki käveli näitä silloin tiettömiä rinteitä ylös, kantaen mukanaan kylän kirkon Jeesus-patsaan ja Dolores Neitsyen patsaan. Väki rukoili laavavirtojen pysähtymistä, pyytäen apua näiltä kahdelta pyhältä hahmolta. Laavavirrat pysähtyivät tälle paikalle. Valkea kappeli pystytettiin tämän tapahtuman muistoksi. Purkaus tapahtui marraskuussa ja siihen aikaan vuodesta täällä on usein hyytävän kylmää. Siksi muiston juhliminen siirrettiin toukokuuhun. Laavaseinässä oleva kappeli muistuttaa miehestä, joka kuoli näiden toukokuun juhlien yhteydessä.
Matkaan
Käännyimme kukkivien mantelipuiden reitille. Välittömästi mutkan takaa meitä vastaan tuli mies, jolla oli kuokka kädessään ja säkki selässä. Hän kertoi meille, miltä tuntui, kun maa järisi ja tulivuori alkoi purkautua, ja mitä naapurukset silloin puhuivat keskenään. Säkissä oli meille jokaiselle muistoksi valokuva Chinyeron purkauksesta ja sama tarina, jonka mies oli jo meille kertonut.
Vasemmalle jäi suuri, kukkia täynnä oleva mantelipuu.
Irina totesi, että tänä vuonna näin mahtavasti kukkivia puita tuskin näkee. Alueella on satanut näin vähän viimeksi 70 vuotta sitten. Polun oikealla puolella jatkui jähmettynyt laavakenttä ja vasemmalla puolella mantelipuut, joissakin oli runsaasti kukkia, mutta toisissa vain muutamia harvoja.
Polun vasemmalla puolen kohtasimme ensin pari viikunaviljelystä ja myöhemmin myös viiniviljelyksiä.
Saavuimme mutkaan, jonka jälkeen polku johti laavakentälle. Tässä vaiheessa Irina näytti ilmakuvaa alueesta, jotta näkisimme, kuinka laavavirrat olivat liikkuneet. Ne olivat peittäneet tasaiset alueet ja kiertäneet kukkulat, kuten esim. oikealle jäävän Bilma vuoren,
Montaña Bilma.
Vasemmalle ylöspäin katsottaessa avautui näkymä saaren keskustaan.
Pico Viejo erottui
välillä, mutta sen huippua peittävät pilvet kätkivät täältä muuten tavallisesti näkyvän
Teiden. Laavakenttien väliin jäävillä rinteillä kukkivat mantelipuut. Oikealle alas avautui näkymä
La Gomeralle, jonka vuoret ja laaksot erottuivat erittäin selvästi.
Ohitimme pienen viiniviljelyksen, jossa kukaan ei vaikuttanut olleen moneen vuoteen. Mantelipuut kukkivat viinitarhan laitamilla.
Polku laavakentällä
Nousimme laavapolulle, jolloin kävelimme Tenerifen kaikkein tuoreimmalla maaperällä. Horisontissa oikealla näkyivät Tenon vuoret, jotka kuuluvat Tenerifen kaikkien vanhimpaan maaperään ajalta, jolloin saari syntyi merestä, useita miljoonia vuosia sitten. Laavakentän sadan vuoden ikä ei ole kuin silmänräpäys saaren geologisessa historiassa.
Irinalla oli mukanaan Kanarian saarten kaikkein tuoreita maaperää. Hän oli käynyt El Hierrolla, ja antoi nyt pienen palan uutta purkautumiskiveä (
restringolitiä) kiertää kämmenillämme.
Laavakentän polku oli aika hankala käveltävä. Kenttä oli itse asiassa aa-laavaa eli kävelemiseen soveltumatonta, mutta polku teki liikkumisen mahdolliseksi siellä.
Vähitellen saavuimme alueelle, joka muistutti vuoden 2007 metsäpalosta. Rinteet olivat täynnä mustaksi palaneita retamia, jotka eivät koskaan olleet uusiutuneet.
Nyt seurasimme polkua, jota reunusti laavakivistä tehty muuri. Joissakin paikoin muuri oli rakennettu siksi, etteivät eläimet siirtyisi ”väärille alueille”. Toisin paikoin muuri oli merkkinä tilojen rajoista, muuten rajat vain seurasivat polkua tai polku niitä. Tämän laavakivisen muurin tekeminen oli ollut valtava urakka.
Mäntymetsässä
Pysähdyimme lepo ja välipalatauolle. Vieressämme oli nyt mäntymetsä, jonka mustat rungot kertoivat tulen riehuneen täälläkin. Polun alapuolelta näkyi rannikolle ja meren yli La Gomeralle. Rinteellä kasvoi
Kanarian valkovihmaa (Chamaecytis proliferus) ,
tuoksuretamaa (Retama Rhodorhizoides) ja
Palleropensasminttua (Bystropogon canariensis). Paikoin olimme jo tavanneet
valvatteja (Sonchus), jotka valmistautuivat kukkimaan.
Ryhmämme ei ollut ainoa tällä polulla. Vaeltajia kulki ohitsemme kumpaankin suuntaan. Liikenne oli ajoittain vilkastakin.
Matka jatkui edelleen. Aikaisemmin olimme nähneet suhteellisen tuoreita laavakenttiä ilman muuta kasvillisuutta, kuin kiviä peittävää laavaa. Nyt tulimme vanhemmille laavakentille, joille oli jo ehtinyt kertyä orgaanista maaperää. Näköpiiriimme ilmestyivät tällä kentällä kasvavat
Laakamehipuut (Aenium tabuliforme). Irina tunsi nämä kasvit nimellä
Pastel del risco eli ”rinteen leivokset”. Mehipuiden lehdet olivat vielä punaisen ja vihreän kirjavia.
Hetken päästä pysähdyimme suuren männyn viereen. Sen runko oli musta. Erikoisinta oli männyn rungossa oleva aukko, josta näkyi puun sisälle. Pihkaa oli valunut paljon.
Tässä muistelimme miten
Tenerifen mäntyjä kaadettiin aikoinaan täysin suruttomasti. Runko paloiteltiin sopivan kokoisiksi palasiksi ja ladottiin sitten vähän samaan tyyliin kuin tervahauta. Näin saatiin pikeä ja tervaa puusta tehtyjen laivojen tiivistämiseen. Vanhojen mäntyjen sydänpuuta, teaa, käytettiin aikoinaan rakennusmateriaalina.
Vanhoja manteliviljelyksiä
Matka jatkui ja tulimme paikkaan, missä joskus oli ollut terassiviljelyksiä, joiden reunoille oli istutettu mantelipuita. Viljelykset olivat hylätyt jo kauan sitten, eikä paikalle tullut minkäänlaista tietä tämän polun lisäksi. Mantelipuut olivat saaneet olla hoitamatta kauan. Niiden kohtalona oli rappeutua ja kenties hävitä vähitellen kokonaan.
Irina kertoi, että mantelipuut lajina olivat olleet saarella jo ennen valloittajien tuloa, runsaat 500 vuotta sitten. Erilaisia lajikkeita lienee noin 50.
Polku alkoi viettää alaspäin ja lopulta tulimme pienelle aukiolle, joka oli täysin pyöreä. - Miksi ja mihin tarkoitukseen aukio oli rakennettu?
Irina kysyi. – Se on ollut puintiaukio – era -. Vilja ladottiin maan pinnalle ja sen päällä vedettiin raskasta puulevyä, johon oli kiinnitetty rautapalasia. Siemenet jäivät maan pinnalle, kun korret olivat poistetut.
Istuimme tämän puima-aukion reunakivillä maisemaa katsellen. La Gomeran näkymä oli edelleen taivaallisen kaunis. Istuimme selkä Irinaan päin, koska hänellä oli mukanaan jotain, millä hän halusi yllättää meidät, emmekä saaneet nähdä sitä etukäteen. Sen sijaan saimme kuunnella
Benito Cabreran musiikkia;
Nube de Hielo…ja sitten saimme kääntyä.
Aukion keskellä oli punainen liina, ja sille
Irina oli laittanut maistiaisia. Hän oli maininnut jo matkan alussa, että tällä matkalla olisi myös jotain herkullista nautittavaa, ja nyt oli tullut sen aika. Liinalle oli aseteltu alueelta poimittuja manteleita ja viikunoita, jotka hän oli hankkinut Santiago del Teiden vihannestorilta. Mukana oli hunajaa ja jälkiruokaa nimeltä
Bienmesabe ”hyvältä maistun”, jonka reseptin saimme. Lisäksi oli pieniä kakkuja, jotka olivat peräisin Irinan kotikaupungissa,
Buenavista del Nortessa, sijaitsevasta
El Aderno nimisestä liikkeestä. Pienestä viinipullosta riitti meille kaikille maistettavaksi tippa alueen punaviiniä.
Benito Cabreran musiikki vaihtui nyt La Romerian (kyläjuhlien) rytmeiksi.
Tuntui, että tämän paikan kauneus ja näiden maistiaisten maku sai sielun värähtelemään onnesta.
Puhuimme manteleista ja niistä valmistettavista tuotteista.
Irina oli jo kertonut, että tänä vuonna kukkia on erityisen vähän, koska ei ole satanut. Tästä syystä mehiläisillä on ollut vähemmän mahdollisuuksia säilyä hengissä ja pölyttää kukkimisaikaan. Hunajaa on luonnollisesti myös tullut entistä vähemmän.
Savipajaan
Matka jatkui nyt alaspäin kohti
Arguayoa. Kylä näkyi jo alhaalla. Sinne vievä polku oli jyrkkä ja muodosti siksak kuvion rinteeseen. Polun alapäässä oli entisen vesikäytävän, gallerian, hylätty rakennus ja pysähdyimme sen eteen.
Irina kaiveli vielä pussejaan ja jakoi jokaiselle mantelinsiemenen. Jotkut rikkoivat kuoren välittömästi ja söivät mantelin, toiset päättivät istuttaa siemenen ja katsoa miten mantelipuu saa alkunsa. Puhuimme vielä siitä miten manteliperinnettä voi tukea ja säilyttää.
Kuvani mantelireitilta
Manteleita keräämässä Vilaflorissa
Vähitellen saavuimme Arguayon kylään. Tässä kylässä on museo
Cha Domitila, jossa valmistetaan perinteistä keramiikka. Näimme miten pieni saviastia syntyy ilman dreijaa. Museossa on myös myymälä. Ruukuntekija muistutti meitä siitä, että perinteiset ruukuntekijät saarella olivat aina naisia.
Kuvani savipajasta
Mantelireitti päättyi samalla, kun tulimme ulos museosta. Bussi haki meidät täältä ja palasimme Santiago del Teideen.
Mantelireitin järjestäjä:
El Cardón educacíon ambiental
Maistiaiset:
El Aderno:
Savipaja ja -museo:
Museo Etnográfico Cha Domitila
Toinen reittikuvaus, englanniksi. Tosi hienot kuvat ja reitin kartta
Helmikuu 2012 © Gracia Penttinen. Artikkelin vapaa jakaminen on sallittu, niin kauan kuin sen teksti säilytetään kokonaisuudessaan ja sisältöä muuttamatta, ja jos sen kirjoittaja - Gracia Penttinen - ja tämä blogisivu mainitaan
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar