Pyhä Puu El Garoé

Pyhä Puu El Garoé
Paina kuvaa

9.1.11

Mietteita parista Santa Cruzin näyttelystä

Muutama päivä sitten sain vihdoin ”ajallista” tilaa käydä tutkimassa erilaisia näyttelyitä Santa Cruzissa. Päivä oli myös viimeinen mahdollisuus nähdä ne, joten sekin omalla tavallaan painosti lähtemään.

Aloitin Caja Canariaksen muotokuvanäyttelystä. Saleihin oli kerätty Madridin Pradosta kokoelma, jonka nimeksi oli annettu ”El Retrato Español en el Prado del Greco a Sorolla”.

Olin jo muutaman kerran käynyt katsomassa Caja Canariaksen nayttelytiloja, mutta aina sopimattomalla hetkellä, sulkemispäivänä tai lähellä sulkemisaikaa. Kerran tapasin jopa ystävän kadulla, ja kahvillehan siitä lähdettiin näyttelyn jäädessä odottamaan tätä viimeistä mahdollisuutta.

Väkeä oli runsaasti, ilmeisesti muitakin viime hetken heränneitä. Suurten mestareiden työt herättävät aina joukon mietteitä. Taideasiantuntijat katsovat niitä omalla tavallaan, me muut mikä mistäkin perspektiivistä. Ihailin värejä, valoja ja varjoa. Mutta lopulta voitti mielenkiintoni vain katsella, minkä näköistä väkeä Espanjassa aikoinaan oli elänyt. Paikalla oli kuvia entisistä kuninkaista ja hallitsijoista, joiden nimiä oli vilahdellut Kanarian historiankin puitteissa. Nyt oli hauska nähdä kasvot nimien takana, varhaiset muotokuvamaalarithan tekivät hyvin tarkkaa työtä. Tosin arvelen, että joitain asioita joskus kaunisteltiin, vähän niin kuin nykyisten valokuvien suhteen tehdään. Joitakin henkilöitä oli kuvattu useaan kertaan, joten oli mahdollista tarkkailla heidän vanhenemisprosessiaan. Pienille aatelislapsille oli jo varhaisista vuosista lähtien onnistuttu luomaan arvonsa tuntevan henkilön ilme. Tosin katsellessani vähän pienempiä kuninkaallisia lapsosia, kävi mielessä, ettei moisissa tamineissa varmaan ole konttaamaan päässyt. Erityisesti pidin muutamista muotokuvista, joissa esiteltiin aikansa oppineita naishenkilöitä. Joissain perheissä ilmeisesti annettiin tyttöjen opetella muutakin kuin niiaamista.

Aivan toisenlainen maailma avautui TEAssa (Tenerife Espacio de Artes), jossa myös oli viimeiset hetket käsillä nähdä näyttely ”Silencio de los Objetos” – eli esineiden hiljaisuutta. Otin jopa valokuvia, mutta en tiedä voiko niitä edes julkaista. Tämän näyttelyn luojat, kuvien tekijät, olivat katselleet nykyaikaisempaa maailmaa, tavallisesti kameran linssin kautta. Kuvissa heijastui monia erilaisia asioita. Maailman ympärillään voi nähdä niin monella eri tavalla. Joku voi nähdä kauneutta, huumoria, hilpeyttä, tilannekomiikka sellaisessa, jonka ohi toinen kulkee mitään huomaamatta. Joku oli seisonut joskus Leipzigin rautatieasemalla ja kuvannut sillä hetkellä tyhjän aseman valtavia kaarirakenteita. Toinen oli kuvannut antiikin aikana rakennettuja kaaria, joiden takana ei näkynyt edes pilvien liikettä. Vanha Kiinan Maon aikainen tehdas näytti mielenkiintoiselta, kun sen yksityiskohdat olivat pysähtyneet ja syntyi hyvin omalaatuinen rappeutuneiden metalliromujen harmonia. Näyttelysalien avara tila, kuville annettu riittävä tila ja hiljaisuus korostivat kuvien sisältöä, ”Ciudades sin nombre, edificadas no importa dónde, similares en un punto y otro del mundo civilizado” – nimettömiä ja jonnekin rakennettuja kaupunkeja, jotka nykyaikaisessa maailmassa ovat keskenään samanlaisia kaikkialla.

Näyttelyn toisessa osassa olivat kuvat omistetut tavallisemmille arkipäivän asioille, tosin pysähtyneille, ja joissa tapauksissa vielä otsikon ”kuolleet” alle. Ennen ”stilleben” oli monien kuvantekijöiden motiivi, kukkia, maljakoita, hedelmiä ym., mikä kenellekin oli tärkeä. Täällä ”stilleben” oli useassa kuvassa noudettu jääkaapista. Muovikelmuun pakattu munakotelo yhtälailla läpinäkyvään muovikelmuun pakatun varsisellerin vieressä. Tai koukkuun ripustettu ilmakuivattu kinkku makkaroiden ympäröimänä. Satamalaituiturille kerättyjä suuria laatikoita, joista jokaisen kyljessä lukee ”Say Yes to the Best”. Erikoisesti iloitsin kokoelmasta, jossa esiteltiin Puutarhaa. Kuivatut kukat ja hedelmät olivat pelkistetyt erikoiseen muotoonsa ja jokainen oli saanut uuden ”latinalaista” nimeä muistuttavan luonnekuvauksen.

Samoin oli kuivasta auringonkukasta löytynyt mitä moninaisimpia ilmeitä.

Pidin tästä näyttelystä aivan eri syistä kuin muotokuvanäyttelystä. Ehkä siksi, että olen usein pyrkinyt ikuistamaan yksinkertaisella kamerallani näitä erilaisia näkökulmia, eräänlaista hengenheimolaisuutta, ja kenties tietynlaista savolaista huumoria ylläpitäen. Joka tapauksessa läksin näyttelystä mieli hilpeänä muutaman tunnin jälkeen.

Hyväksi lopuksi totesin, että TEAn valokuva-arkiston vierestä avautui taas uusi hieno näkymä rakennuksen erikoisuuksiin.

Sen kuvan uskallan julkaista, koska sille ei kukaan tule vaatimaan tekijäoikeutta. Ja lisäksi nappasin vielä toisenkin kuvan infotiskin läheltä.

Aikaisempia TEAn kuviani 

Tammikuu 2011 ©Gracia Penttinen

Inga kommentarer: