Pyhän Andreaksen herättely

Pyhän Andreaksen herättely
Paina kuvaa

4.4.10

KanarianSaarten syntyhistorioita

(Kuva on Wikipediasta)
Kanariansaaret ovat osa Atlantin valtameressä, Gibraltarista länteen, Euroopan ja Afrikan rannikkojen läheisyydessä sijaitsevaa saaristoryhmää, joka  tunnetaan nimellä Makaronesia. Tämän ryhmän pohjoisimmat saaristot Azorit, Madeira ja Islas Salvajes (Desertas Islands) kuuluvat hallinnollisesti Portugalille. KanarianSaaret ovat osa Espanjaa. Eteläisimmät Kap Verden saaret ovat itsenäinen valtakunta. 

Sana Makaronesia sai alkunsa kreikankielisestä ilmaisusta Makáron nêsoi, mikä tarkoittaa ”onnellisten saaret”. Varhaiset merenkulkijat tunsivat saaristot tällä nimellä.

Näillä Atlantin saaristoilla on muutamia yhteisiä tekijöitä. Kaikkien saarten alkuperä on vulkaaninen, ja arvellaan, että ne kaikki ovat syntyneet geologisesta "kuumasta pisteestä", eli paikalla, missä laavavirta nousee pintaan maan uumenista.

Saarten ilmasto on subtrooppista (lauhkeaa)  tai trooppista. Saarilla kasvaa samantyyppisiä kasveja. Niillä tavataan mm. ns. ikivihreää laakeripuumetsää, joka on jäännös aikoinaan Etelä-Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa ennen jääkautta peittäneistä metsistä. Saarten ilmastoa säätelee Azoreilta alkunsa saava korkeapaine, pasaatituulet ja Kanarian kylmä merivirta.

Makaronesiasta ja saaristoista on runsaasti tietoa netissä.

Saarten syntyteorioita
Saarten synnystä on ollut aikojen mittaan useita teorioita. Kaikille niille on ollut yhteistä se, että saaret ovat saaneet alkunsa merenalaisen tuliperäisen toiminnan seurauksena. Syntymämalli sen sijaan on vaihdellut.

Nykyisesti hyväksyttyä syntyteoriaa ns. kuuman pisteen teoriaa tukee erityisesti Juan Carlos Carracedo. Hän on koulutukseltaan geologi ja Kanariansaarten vulkaanisen instituutin johtaja. Hän on myös julkaissut useita kirjoja, joissa käsitellään Kanarian saaria.


Hänen julkaisemansa kolmiosainen Tenerifen keskellä sijaitsevan tulivuoren El Teiden alkuperää ja sen ympärillä olevaa Las Cañadaksen aluetta käsittelevä kirjasarja ilmestyi vuona 2009. Tässä yhteydessä tri. Carrecedoa haastateltiin mm. useissa kanarialaisissa lehdissä.

Näissä lehtihaastatteluissa hän kertoo mm, että hän on omistanut koko elämänsä tutkimaan tuliperäisiä saaria, kuten esim. Hawaijia, mutta aina Kanariansaarilta käsin...Kanaria lähtökohtanaan.

Kun hän alkoi opiskella Kanariansaaria, niitä pidettiin aivan erilaisina muihin tuliperäisiin saariin verrattuina. Oltiin sitä mieltä, että ne olivat tektonisesti yhdistettyjä Afrikan luoteisosassa sijaitseviin Atlas vuoriin. Carrecedon mielestä tämä ei voinut pitää paikkaansa, ja hän alkoi tutkia löytääkseen uskottavan mallin sille, miten Kanariansaaret olivat syntyneet.

Saarten synty Carracedon mukaan
Carrecedon mukaan Kanariansaaret ovat nousseet meren pohjasta siksi, että on olemassa kiinteä kuuma piste, josta sulaa magmaa nousee jatkuvasti ylöspäin. Tämä piste sijaitsee hieman yli kahden tuhannen kilometrin syvyydessä. Piste pysyy koko ajan samassa paikassa, mutta syntynyt suuri ”levy” liikkuu. Tämä levy on käsittää puolet Atlantista ja koko Afrikan, Kanarian- saaret mukaan luettuina. Toisin sanoen; magmavirta nousee valtameren pohjasta, tuottaa laavaa, joka kasaantuu ja lopulta muodostaa saaren, joka sitten etääntyy. Kaikkein ensin muodostunut kanarialainen saari on nykyinen Fuerteventura, joka on etääntymässä syntymäpisteestään suurin piirtein ”samalla vauhdilla kuin kyntemme kasvavat” . Tällä vauhdilla Fuerteventura on etääntynyt syntymäpaikastaan jo yli 400 metriä. Myös muut saaret ovat saaneet alkunsa tästä kuumasta pisteestä, joka tällä hetkellä on pystysuorassa linjassa El Hierron kanssa. Tämä piste on aina ollut siinä paikassa. Ainoa asia, mikä tapahtuu on se, että pisteen olemassaolon paikalle syntyy saari, joka etääntyy siitä vähitellen. Samalle paikalle alkaa syntyä toinen saari. Näin Kanariansaaret ovat Carrecedon mukaan eräänlainen toisto toisistaan.

Koska kuuma piste sijaitsee El Hierron kohdalla, se tarkoittaa sitä, että saaret ovat sitä vanhempia, mitä kauempana ne sijaitsevat El Hierrosta. Toisin sanoen El Hierro on nuorempi kuin La Palma, joka on nuorempi kuin La Gomera jne. Kaikkein vanhimmat saaret ovat Fuerteventura ja Lanzarote (jotka aikoinaan olivat yksi saari, joka sitten "hajosi kahdeksi") .

Juan Carlos Carracedo
Näin Kanariansaaret ovat erikoisia alkuperältään. Niiden voidaan katsoa olevan todellinen avoin portti kohti Maan keskustaa. Saaret ovat muodostuneet materiaalista, joka oli aikoinaan yli 2700 kilometrin syvyydessä, missä Maan lämpötila on yli 1000 Celsius astetta. Sula magma on noussut kovaa vauhtia merenpintaan muodostaen saaret. Nämä saaret ovat Carrecedon mukaan aivan erilaisia muuhun maailmaan verrattuina. Sen lisäksi näillä saarilla sijaitsevat tulivuoret eivät ole yhdistettyinä Planeetan muihin tulivuoriin, mitkä muodostuvat silloin kun mannerlaatat törmäävät toisiinsa, ja sulaa laavaa virtaa ulos laattojen sisältä. Kanariansaaret ovat itse asiassa suhteellisen rauhallista aluetta, kun huomioidaan luonnolliset vaarat. Niillä ei esiinny voimakkaita maanjäristyksiä, eivätkä niillä sijaitsevat tulivuoret ole kovinkaan vaarallisia.

Saarten geologinen materiaali on vulkaanista magmaa, eli ainetta, joka on syntynyt Maaplaneetan sydämessä. Tämä ”materiaali” on täysin juoksevaa aina siihen saakka, kunnes se saavuttaa maankuoren ja muodostaa tuliperäisen pohjan saarelle. Tosin nämä ”alkumagmat” muodostuvat hieman eri aineista, mistä taas muodostuu erilaisia vulkaanisia kivilaatuja. Tämä kaikki saa aikaan sen, että saarilla on omat persoonalliset koostumuksensa, mistä taas johtuu mm. niiden toisistaan poikkeava kasvillisuus.

Nykyinen, saarten synnystä kertova teoria on siis ns. Kuuma piste teoria.

Kanarian saaristo on itse asiassa kutkuttanut ihmisten mielikuvia tuhansia vuosia. Jo Platon, kreikkalainen 427 vuotta eaa syntynyt filosofi, kertoi, että oli olemassa uponnut manner, joka tunnettiin nimellä Atlantis. Tämän tarinan ikä oli siinä vaiheessa jo noin 10 000 vuotta. Atlantis sijoittui Herkuleksen pilarien ulkopuolelle, merelle.

Useat ovat nähneet Kanariansaaret, tai koko Makaronesian saaristotyhmän, osana tämän uponneen mantereen saaristoa. Olemassa olevien kirjojen ja tutkimusten lukumäärä ylitti 25000 kpl jo kauan sitten.

Itselleni Atlantis käsitys on ”kummitellut” jo kymmeniä vuosia ja olen lukenut useita kirjoja, joissa kerrotaan ko. mantereesta, sen saaristosta, korkeasta kehitystasosta, rappeutumisesta ja myös sen tuhosta.

Atlantiksen olemassaoloa todistavia löytöjä
Luin huolellisesti kirjan ”The Destruction of Atlantis; Compelling Evidence of the Sudden Fall of the Legendary Civilization” – eli Atlantiksen tuho ja eittämättömät todisteet tämän tarunomaisen sivilisaation äkillisestä tuhosta". Kirjoittaja on Frank Joseph ja kirja ilmestyi vuonna 2002.

Olen tehnyt lyhyen yhteenvedon kirjassa mainituista tieteellisistä, ja fyysistä todisteita. Toinen asia, jota ei jostain syystä suostuta hyväksymään todisteeksi, ovat tietysti kaikkialla maailmassa olevat myytit tuhosta, vedenpaisumuksesta, esi-isistä, jotka tulivat suurelta saarelta lännestä tai idästä, riippuen siitä missä ilmansuunnassa Atlantin valtameri sijaitsi tästä kansasta nähtynä. Myytit ovat myyttejä – sanotaan. Mutta missä on myytien alku, missä on se savu, joka sai aikaan tulen? Suomalaisten kansalliseepos, Kalevala, on myös myytti, joka kulki perimätietona sukupolvesta toiseen, kunnes löytyi kieli ja henkilö, joka näki vaivaa sen muistiin kirjoittamiseksi. – Monilla niistä ihmisryhmistä, jotka puhuvat Atlantiksesta myyttinä, ei ole kirjoitettua kieltä, ja jos on ollut, niin myöhempien aikojen kaikkitietävät ja uskonhurmioiset valloittajat ovat polttaneet ja tuhonneet kaiken kirjoitetun muiston...

Seuraa siis poimintoja Frank Josephin kirjasta. Uskokoon ken haluaa ja mitä haluaa.. Todisteet ovat kuitenkin olemassa.

Tässä yhteydessä poistumme hieman Kanarialta, mutta saaristo seuraa mukana. – Kaikkein korkeimman Atlantiksen saariston huipun kerrotaan olevan vieläkin olemassa, Azoreille, Picon saarella. Mount Picon huipun korkeus on 2351 metriä ja se on tällä hetkellä Portugalin korkein vuori.

1898
Vuona 1898 Atlantin kaapelia laskettaessa löytyi Azoreiden läheltä meren pohjasta basalttilasia, joka on voinut muodostua ainoastaan kuivalla maalla. Silloin kun nämä takyliitti löydöt tehtiin, ne vahvistivat - silloisen käsityksen mukaan -, että paikalla oli joskus ollut uponnut manner.
1957
Ruotsalaiset tiedemiehet, tri Rene Malaisin johdolla, löysivät piiksi (silicium) muodostuneita jäänteitä maakasveista noin 2 500 m valtameren pohjan alapuolelta. Tämä Albatross nimisellä laivalla purjehtiva tiedemiesryhmä käytti kaksi vuotta valtamerien pohjien tutkimiseen eri puolilla Maapalloa. Keski-Atlantin harjanne, Middle Atlantic Rigde, oli ainoa paikka, mistä nämä tutkijat löysivät todisteita uponneista maamassoista ja myös kadonneista sivilisaatioista Tutkimusryhmän löytö ei kuitenkaan herättänyt innostusta lisätutkimisiin, vaan heidän todisteensa haudattiin (ovat ilmeisesti vieläkin haudattuina) Tukholmassa sijaitsevan Ruotsin luonnontieteellisen valtakunnan museon (Naturhistoriska Riksmuseet) kätköihin. (Sen sijaan, jostain syystä, muut tiedemiehet valitsivat alkaa penkoa Kreetan saaren ympäristöä mahdollisen Atlantiksen löytämiseksi). Näytteitä ei myöskään kukaan tutkinut sen enempää. Vaikutti olevan suorastaan piinallista edes puhua niistä. Eräs tri Malaisin kollegoista, Michiganin yliopiston geologian osaston esimies, tri Kenneth Landes, totesi aikoinaan kollegoilleen (1958), heidän hyökätessään tri Malaisin tutkimuksia vastaan: sanoen: ”voimmeko me, totuuden etsijät, sulkea edelleen silmämme sille tosiasialle, että suuria alueita merenpohjaa on vajonnut niin syvälle, että voidaan puhua jopa kilometreistä. Miksi emme hyväksy tätä tosiasiaa ja käytä aivojemme hevosvoimat, jotka nyt kuluvat hukkaan, siihen että tutkisimme, mikä oli se mekanismi, joka aikoinaan upotti ne tähän valtavaan syvyyteen?” Tri Rene Malaise kertoi myös, että tämä Ruotsin syvänmeren tutkimusryhmä löysi myös fossiilisoituneita makean veden leviä. Nämä olivat 17000 vuotta vanhoja. Näin ollen niiden ikä on sama kuin maamassojen arveltu uppoamisaika.

Platon oli maininnut Atlantista käsittelevässä kirjassa myös elefanttien olemassaolosta tällä mantereella. Vuonna 1957 Science Magazinissä oli artikkeli, jossa kerrottiin mastodonttien ja mammuttien hampaita löytyneen Atlantin mannerkielekkeeltä , joka sijaitsee 322 km – 483 km etäisyydellä Portugalin rannikosta, ns Azoreiden - Gibraltarin harjanteelta. Useita erilaisia kappaleita löydettiin vähintään 40 eri kohteesta syvältä veden alta. Nämä näytekappaleet löytyivät uponneilta rantalinjoilta, turvekerrostumista, hiekkakasautumista, jotka puolestaan olivat syntyneet aaltojen loiskiessa rantaa vasten, ja syvänteistä, joissa aikaisemmin oli ollut makeaa vettä. Nämä löydöt osoittavat tämän alueen olleen ennen kuivaa maata. Artikkelin mukaan nämä elefantit ja muut suuret imettäjät olivat eläneet näillä alueilla noin 25000 vuotta sitten.

1960
Vuonna 1960 Glomar Challenger alukselta tehtiin ääniluotauksia Keski-Atlantin harjanteella. Näiden luotausten perusteella todettiin  keskellä Atlanttia olevan uponneen maamassan, joka vastaa suuruudeltaan nykyistä Portugalia. Arvellaan, että Madeira ja Kanariansaaret olisivat ainoat nykyään jäljellä olevat maa-alueet tästä uponneesta alueesta.

1963
Vuonna 1963 tutkimusalus Mikhail Lomonson ja tri Maria Klinova Neuvostoliiton tieteellisestä akatemiasta harjoittivat syvänmeren tutkimusta Atlantilla. He löysivät hyvin epätavallisia kiviä vajaan 1900 metrin syvyydestä, noin 97 km Azoreilta pohjoiseen. Mielenkiintoisinta tässä löydössä oli se, että nämä löydetyt kappaleet olivat voineet syntyä ainoastaan kuivalla maalla vallitsevissa atmosfäärisissä olosuhteissa. Neuvostoliittolaiset löydöt todistivat itse asiassa sen, että vuonna 1898 löytyneet takyliitit olivat todella joskus muodostuneet meren pinnan yläpuolella.

Nämä löydöt eivät olleet mitenkään yksittäisiä ja satunnaisia juttuja. Tri Malaisen kollega, aikanaan tunnettu paleobotanisti R.W. Kolbe, katalogisoi yli 60 erilaista makeanveden levälajia, jotka olivat löytyneet noin 2500 metrin syvyydestä ja lähes 945 kilometriä Afrikan rannikolta, ns vedenalaiselta Sierra Leonen harjanteelta. (Sierra Leone Ridge). Kaikkia näitä löytöjä peittivät tälle paikalle viimeisten 10000 vuoden aikana kertyneet kerrokset, joista osa oli vulkaanisia. Nämä eri organismeista peräisin olevat näytteet osoittavat niitä olleen runsaasti pitkien ajanjaksojen aikana, ja kuivalla maalla. Niiden olemassaolo näyttää todistavan sen, että makeanveden järviä oli aikoinaan keskellä Atlantin valtamerta sijainneella saarella. Kriitikot eivät tosin antaneet vakuuttaa itseään, vaan olivat sitä mieltä, että nämä levien jäänteet olisivat ajautuneet sinne Afrikasta voimakkaiden merivirtojen tuomina. Kolben vastaus tähän oli: ”jos hyväksymme tämän pienen mahdollisuuden, että ne olisivat tulleet Afrikan rannikolta merivirran kuljettamina nämä erottavat 930 kilometriä, niin edelleen puuttuu selitys sille, miten merivirta ei ainoastaan kuljettanut niitä tätä pitkää matkaa, vaan myös kiipesi yli 1000 metrin korkeuteen hakemaan ne, ennen kuin se hautasi nämä näytteet merenalaisen kukkulan huipulle.” Myös Azoreiden läheisyydessä suoritetuissa syväporauksissa löydettiin makeanveden levän fossiileja noin 3700 metrin syvyydestä. Tämä puolestaan todistaa sen, että saaret ovat joskus olleet yli 3300 metriä nykyistä korkeammalla.

1971
Vuonna 1971 Miamin yliopiston tutkijat löysivät suhteellisen matalasta vedestä Veman siirroksen alueelta kalkkikiveä, johon oli uponnut graniittia. Esso öljy-yhtiön ja Geneven yliopiston geologit tutkivat näitä kalkkikivi-graniitti löydöksiä neljän vuoden ajan. Näissä löydöksissä oli myös jäänteitä fossiileista, jotka olivat muodostuneet silloin, kun tämä kalkkikivi oli sijainnut vähemmän kuin 30 metriä valtameren pinnan alapuolella. Löydöksissä oli myös merkkejä vuoroveden aiheuttamista kulumista. Tämä taas puolestaan viittaa siihen, että se suuri saari, josta ne olivat peräisin, oli aikoinaan sijainnut meren pinnan tasolla. Happi- ja hiili isotooppi ratiot todistivat eittämättömästi, että kalkkikivi oli kivettynyt uudelleen kalkin korkea-magnesiumisesta muodosta matala- magnesiumiseen muotoon avoimen ilman vaikutuksesta.
New Scientist lehden reportteri huomioi tällöin, että ,”tämä kalkkikivi oli otettu sen jäljelle jääneen mannerblockin huipulta, joka jäi kun Atlantis vajosi mereen.”.

Nämä Mosozoic-ajanjaksolta peräisin olevat fossiilit löydetyissä kalkkikivissä viittaavat siihen, että tämä saari (Atlantis?) oli muodostunut 230 miljoonasta 65 miljoonaan vuoteen välisenä aikana. Kysymyksessä oli pitkä ajanjakso, jonka aikana Eur-Afrikan ja Amerikan mantereet etääntyivät toisistaan. Samalla kun tämä mannerten etääntyminen tapahtui, ne jättivät jälkeensä jäännöksen manneralueesta. Tämä jäljelle jäänyt alue on mahdollisesti osa suurempaa uponnutta maamassa, tai uponnutta maamassojen sarjaa, jotka sijaitsevat Keski-Atlantin harjanteen itäisellä puolella, ulottuen pohjoisessa aina Brittein saaren korkeudelle.
Veman mantereen uppoamiselle ei tunneta tarkkaa aikaa. Tosin sen sivuilla on löydetty vertikaaleja (pystysuoria)”raapimisjälkiä”. Nämä jäljet syntyivät silloin, kun saari/manner kohosi meren pinnan tasolle. On epäselvää kuinka kauan tämä saari/manner pysyi meren pinnan yläpuolella. Geologit eivät myöskään tiedä milloin se vajosi nykyiseen paikkaansa. Mutta se tosiasia, että nämä naarmut ovat edelleen nähtävissä, todistaa sitä, ettei tapahtumasta ole kovin kauan aikaa. Tiedemiesten mukaan korkeintaan 7000 vuotta.

1976
Heinäkuun 13. kansainvälisesti rahoitettu Deep Sea Drilling Project ( Syvän meren porausprojekti) paljasti vuoriketjun, joka yhdisti Grönlannin eteläisen kärjen Euroopan mantereeseen. Tämä vuoriketju kulkee Irlannin ja Englannin kautta. Molemmat maat ovat jäänteitä entisestä maasillasta, joka upposi runsaan 1300 metrin syvyyteen meren pohjalle. Kanariansaaret olivat osa toista maasiltaa. Sukellusveneellä tehdyt tutkimukset osoittivat, että seitsemän Kanariansaaren alkuperä oli alkuaan yhtenäinen. Lanzaroten ja Fuerteventuran välillä oleva, suhteellisen matalassa syvyydessä sijaitseva maasilta paljastui jo toisen maailmansodan aikaan.

National Geographic Society rahoitti Tri Ewingin Keski Atlantin harjanteelle suunnatun tutkimusryhmän. Näytteitä kerättiin valtameren pohjasta yli 3300 metrin syvyydestä, pohjan alapuolelta, kaukana kaikista tämän päivän hiekkarannoista. Tri Ewings totesi heidän löytäneen näytteitä, jotka kertoivat entisestä meren pinnan tasolla olleesta hiekkarannasta. Se mahdollisuus, että ajelehtivat jäälautat olisivat tuoneet hiekan mukanaan oli täysin mahdoton, koska tri Ewingin löytämä hieno hiekka ei sisältänyt mitään suurempia jäänteitä. Tämän lisäksi lähin kiinteä maa oli noin 322 kilometrin päässä. Tri Ewingin mukaan tämä rantahiekka ei ollut voinut syntyä veden alla, vaan ainoastaan meren rannalla, useiden satojen vuosien aikana, ja veden edestakaisen liikkeen ansiosta.

Tri Ewing kertoi myös löytäneensä samantapaisia jäänteitä katastrofista, joiden Platon oli kertonut aikoinaan tuhonneen Atlantiksen melkein silmänräpäyksessä. Ryhmä purjehti samansuuntaisesti Keski-Atlantin harjanteen kanssa. He ylittivät Hirondelle syvänteen Azoreiden saarten perustana olevan laatan läheisyydessä. Tutkimusaluksen luotaimet näyttivät, että alapuolella oli suuri aukko, jonka syvyys oli lähes 3300 metriä. Tutkimusryhmän mielestä se näytti siltä kuin siellä olisi ollut tulivuori joskus menneisyydessä.

Maasiltoja menneisyydestä
Edellä mainittujen tutkimusten lopputuloksena todetaan, että Kanariansaaret ja Madeira ovat muodostuneet mannerblokeista. Kauan sitten, kaikille saarille yhteiset maamassat työntyivät poispäin Eur-Afrikan mantereelta vastakkaisten tektonisten levyjen voimien ansiosta. Tässä prosessissa ne mantereet, jotka sijaitsivat litosfäärisillä levyillä, työntyivät maanpinnan yli planeetan sulan keskustan aiheuttamien voimien aiheuttamina. Ajan mittaan mosozoicinen mantereen jäännös vajosi asteittain alla olevaan mereen. Luultavasti niin hiljattain kuin 17000 vuotta sitten saari kokonaisuudessaan oli uponnut veden pinnan alapuolelle. Ainoastaan kaikkein korkeimmat vuorten huiput ovat vielä meren pinnan yläpuolella, kuten Azorit, Madeira ja Kanariansaaret. Ja samalla kun tämä ”Portugalin kokoinen saari” työntyi poispäin Eur-Afrikasta, kapea maasilta yhdisti edelleen nämä erkaantuvat maamassat.

Frank Joseph toteaa, että tällainen fyysinen yhteys Pohjois-Afrikan ja Atlantin saarten välillä on täytynyt olla olemassa ainakin vähintään 17000 vuotta sitten (saakka). Hänen mukaansa tätä todistaa se, että jäänteitä Gro-Magnon ihmisistä on löytynyt mm. suurimmalta Kanariansaarista, Tenerifeltä. Nämä varhaiset Gro-Magnon ihmiset eivät olleet merenkulkijoita, vaan metsästäjiä. He ylittivät kaiken todennäköisyyden mukaan sen maasillan, joka aikoinaan yhdisti Kanariansaaret Afrikkaan, seuraten riistan perässä. On todettu, että Brittien saaret olivat vielä yhdistettyinä Eurooppaan Doverin ja Calaisin maasillan välityksellä, ainoastaan neljä tai viisi tuhatta vuotta sitten. Arvellaan, että Atlantin saaret olivat olleet yhdistettyinä Afrikkaan vielä samoihin aikoihin. Aikaisemmin mainittu Portugalin kokoinen saari oli varmuudella uponnut jo paljon aikaisemmin, ennen nykyisen sivilisaation aamunkoittoa. Frank Josephin mukaan Gran Canaria vastaa paljon Platonin kuvausta Atlantiksesta. Gran Canaria on melkein pyöreä. Sen keskellä on entinen tulivuori 1950 m korkea ja toisten korkeiden vuorien ympäröimä ”Los Pechos”. Sen juurelta alkunsa saavat rinteet viettävät ohti merta ja saaren nykyistä pääkaupunkia Las Palmasia.

Gran Canarian ilmasto on lauhkea ympäri vuoden. Saaren maaperä on hedelmällinen. Metsät tarjoavat käyttöpuuta. Saarella on myös makean veden lähteitä. Kun valloittajat tulivat sinne 1400-luvulla, he löysivät saaren asutettuna. Nämä asukkaat olivat säilyttäneet suullisen perimätietonsa Atlantiksesta, raaputtivat petroglyfeihinsa Atlaksen kuvia ja rakensivat seremonioitaan varten ympyröistä kiviä Atlantilaiseen tyyliin. Saarella oli aika ajoin voimakkaita seismisiä jaksoja. Jos Los Pechos joskus purkautuisi, tämän räjähdyksen voima olisi sama kuin Krakataulla ja Gran Canaria häviäisi maailmankartalta.

Merikasvillisuutta käsittelevistä kartoista käy ilmi, että Afrikan rannikon läheisyydessä sijaitsevat Atlantin meren saaret, sijaitsevat vajonneen maamassan äärikärjessä. Tämä maamassa on yhteydessä Iberian rannikkoon, ja tunnetaan Azorien-Gibraltarin harjanteena.

Omalla tavallaan näitä maasiltoja käsittelee myös Wilhelm Schreiber (Vanished Cities), joka kirjoittaa: ”Atlas Vuorien rivi (Marokossa) suuntautuu kohti Atlantin valtamerta ja katkeaa suhteellisen jyrkästi. Taru Atlantiksen saarien kohtalosta voi kenties siksi perustua luonnolliseen katastrofiin, jonka yhteydessä vuoriston loppupää hukkui mereen”..

Video jossa kerrotaan Atlantiksen löydöstä (Google Earthin avulla)

Huhtikuu 2010  © Gracia Penttinen. Artikkelin  vapaa jakaminen on sallittu, niin kauan kuin sen teksti säilytetään kokonaisuudessaan ja sisältöä muuttamatta,  ja jos sen kirjoittaja - Gracia Penttinen - ja tämä blogisivu mainitaan


2 kommentarer:

buenasairas sa...

Hola Gracia

Kiitos oikein paljon, paljon tästä artikkelista. Se oli hyvin valaiseva, jos haluaa "nähdä". Minulle varsinkin on suuri ilo, että jaat tutkimuksesi suomeksi, koska en pystyisi niitä alkukielellä lukemaan.

Muchísimas gracias Gracia
aira

Aila Porkka-Helenius sa...

Kiitos Gracia,yhdyn kpommenttiin 5.4
ailairene